maanantai, 3. tammikuu 2011

Kukaan ei huomaa mua - posti toi romaanin ensimmäisen kappaleen!

Tänään sain kotiin kirjani "kukaan ei huomaa mua"!

Juhlimme asiaa perheen kanssa syömällä hyvin Ikeassa. Tai syömällä runsaasti lihapullia. Taatusti ei kukaan valita että olisivat liian maustettuja. Ruotsalaisella reseptillä kodikkaasti.

Jännä havainto oli eräs mies kahvilassa. Hän luki kirjaa kaiken markkinahälyn keskellä. Vaikutti että kyseessä oli fiktio! Tämä rohkaisee aloittelevaa kirjailijaa jatkamaan taiteen kivisellä polulla, tuulisella rannalla!

Nyt suunnittelen kovaa kyytiä matkaa, lomareissua lämpimään! Minulle se tarkoittaa lorvailua, hetkiä ajatteluun ja katseluun, outojen teiden ja kujien kävelyä tutuiksi. Nähtävyyksiä ja istuskelua sivukadun varjoisalla penkillä. Meri liplattaa taustalla.

keskiviikko, 29. joulukuu 2010

Kukaan ei huomaa mua -romaani Tutkiva opettaja -julkaisusarjassa -pian julkaistaan!

 

 

 

Kukaan ei huomaa mua -romaani tulee tällä viikolla painosta ja se julkaistaan Jyväskylän yliopiston sarjassa Tutkiva opettaja!

Romaani ottaa kantaa väkivaltaan koulussa, ihmettelee Meri-opettajan jaksamista työssään, kuvailee kouluhallinnon kyynärpäätaktiikkaa Eevan silmin. Tapahtumapaikkana Rajalan koulu Ylöjärvellä, Tampereen rajalla, jota Tampere hallinnoi. Yhtenäiskoulun arjessa sattuu kahnauksia ja hienoja yhteistyökuvioita. Meri hyppää marionettinukkeja tekemään nukketaiteilijaksi. Voiko lapsi olla paha vai onko hän aina olosuhteiden uhri? Erityisopetus on taikasana, mutta riittääkö se milloinkaan paikkaamaan kaikkia puutteita nuoren elämässä?

Sisarusten äiti Irja on tamperelainen vanha rouva, joka muistelee menneitä kulta-aikoja. Mansen maisemat maustavat tarinaa.

Kirjaa saa tilata ja ostaa KAMPUS-DATASTA (puh. 014-3333600) ja Jyväskylän yliopiston Kirjavitriinistä (puh. 014-2603471).

Minultakin voi kirjaa kysellä. 

 

Kannen piirsi Armi Teva

  

sunnuntai, 26. joulukuu 2010

Lomaa

Odotan mielenkiinnolla tulevaa viikkoa, kun romaanin pitäisi ilmestyä Jyväskylässä Tutkiva opettaja -julkaisusarjassa. On antoisaa  kuulla kommentteja tai  tiukkaa kritiikkiä. Joku etsii tekstin esikuvia, mutta romaani muotoutuu siten että jostain tarttuu mieleen sana sieltä toinen täältä.

Tänään arki tarjosi joulupäivänä draamaa, kun nuori mies tuli verisenä ovelle. Surullinen kriisi sai alkunsa ryyppäämisesta jossain tässä lähitienoolla. Onneksi taxi nappasi jäppisen kyytiin. Viimeinen saatiin vuokraisäntäkin tarkastamaan asunnon sotkuja. Väkivaltaa, mutta selvyyttä ei saa juonen kulusta.

Oma koti tuntui uskomattoman siistiltä ja jouluisen kodikkaalta, kun seurasin vieraan poistumista omille retkilleen.

sunnuntai, 19. joulukuu 2010

Kolmas ikä

      Sinä keväänä hermoni alkoivat piiputtaa. Menin luokkaan hyväntuulisena, joku sanoi unohtaneensa läksyt, toinen kirjat, kolmannelta puuttui kynä ja kumi, seuraavalta oli kadonnut reppu. Häiriötä, keskeytystä koko tunti, ja äkkiä pimahdin: Henki loppui, keuhkot vetivät tyhjää, sanoin jotain tiukasti, en saanut puhuttua. Avoimesta ovesta näin nuoren mieskollegan hämmästyneen katseen ja hän sanoi opehuoneessa: - Sä otit vähän lämpöä. Mietin, miten hän hoiti vastaavat  tilanteet:  ääni madaltui, ja hän jaksoi loputtomasti etsiä näkökulmia poikaköörin nahisteluun  välitunnilla.

     Olin kokeillut kolmekymppisenä idealistina vaihtoehtoja. Tulin koululle ja halusin uudistaa, ärsytin innokkuudellani. Opetussuunnitelmatyö nielaisi, lapseni olivat pieniä, touhusin aineryhmissä, tutustuin luokan- ja aineopettajiin. Sen jälkeen opin nimet hitaammin,  lähes sadan hengen työpaikassa tutustuminen vaikeutuu.

      Idealismin kukoistuksessa kohtasin laman, työttömän äidin. Masentunut isä teki itsemurhan. Joku isäpuoli vei perheen rahat maton alta. Isoäidille ei saanut kertoa, että lapsenlapsi kävi meidän koulua. Laman vaurioittamat lapset muuttivat usein ja jäivät vaille parasta kaveria. Otin yhteyttä ilmaisjakelulehteen, yritin uudistaa lähiötä. Lapseni ekaluokka meni miehen voimin, huomasin vasta uupumislomalla lapsukaisen aapisen kimpussa. Makasin sohvalla – olin painanut töitä äitinä seitsemän vuotta.

       Olin kotona toisen lapsen ekaluokan vuorotteluvapaalla. Lisuria seuraisi väitöskirjan tekeminen, haastattelu, litterointi, loputon kirjoittaminen. Nautin päiväsaikaan lukemisesta, teorioita mutustelin ilolla hiljaisuudessa.

       Lama vaihtui menestyvään lähiöelämään. Toiset nauttivat yltäkylläisyydestä ja toisilta puuttui perusturva. Perheistä kuitenkin löytyivät tietsikat ja pelikonsolit. Lapsi intoutui pelaamaan. Luokassa odotin siistiä kirjoitusta käsialalla – edes joskus. Laitoin tenavat kirjoittamaan tietokoneella asiatekstiä Afrikasta, ja poika väsäsi hienolla fontilla omaa nimeä koko tunnin. Lapset pursuivat virikkeitä, opetin keskittymistä, rauhaa, aivojumpassa hierotaan aivopisteitä lapaluun kärjissä.

      Pimahtamisen jälkeen minua hävetti. Mietin, ettei naapuriopettaja koskaan hermostuisi. Työnohjauksessa sujahdin pieneen joukkoon. Aiemmassa työnohjauksessa olin eksynyt fiksujen nuorten opettajien raastavan riemukkaaseen ryhmään, jossa ohjaaja eli mukana osalistujien kohtaloita.

        En voinut aavistaa, kuinka merkittäväksi uusi ryhmä muodostuisi.

 – Pitää valmistua kolmanteen ikään, viimeinen murrosikä, ei niin kuuluisa kuin 15-vuotiailla, joista tulee avarakatseisia aikuisia. Kypsymme vanhentumaan, seesteisinä naisina. Työelämän jälkeiseen aikaan tulee kunnolla valmentaua, opetella jotain sisältörikasta, selvitti kollega. Naisen viisaus puhui hänen silmistään, kasvoilla tutut piinat, odotukset, että meitä tarvittaisiin, että työkokemuksellamme olisi merkitystä uusille tulokkaille.

        Sukulainen hymyili aurinkoisena juhannusviikolla.

- Minä olen ensimmäistä päivää eläkkeellä, lyhythiuksinen hoikka rouva sanoi. – Lähden Italiaan piiaksi kolmeksi kuukaudeksi hoitamaan neljää lasta. Päivittelin. Ihailin ruotsinsuomalaisen rohkeutta, hän oli opettellut määrätietoisesti italiaa. Ensin hän oli opetellut ruotsin pärjätäkseen hektisessä työelämässä.

         Ei syntynyt suunnitelmaa kolmatta ikää varten. Kirjoittamiseni oli kuin lokin kakkaa kalliolla – en pystynyt istumaan määrätietoisesti koneen äärellä, vaan ajatukset muhivat, ja lisäsin tarinaa pala palalta. Kirjasin katkelmia vangitakseni juonen, en luonut loistokkaita kielikuvia. Lintukallio peittyy vaaleista läiskistä luonnon merkitäpaikkana.

        Työnohjaaja muistutti askartelusalkusta, jota kehuin. Salkku kuului vapaa-aikaan, jota olin unohtanut vaalia. Asettelin lokeroihin sivuleikkurit, siroa metallilankaa, helmipusseja – sinisiä, punaisia, vihreitä, turkoosia.Välihelmiä, isoja Muranon lasihelmiä. Suunnittelin koruja läheisille  lempiväreihin – sinistä merta rakastavalle, pinkkiä superisoäidille.

         Vaalenpunaista rakastava mummo aloitti eläkeikänsä. Sanana ”vanhuuseläke” sai hänen mielensä kiehumaan: - Olis ny vaikka täyden iän eläke, täysin palvelleen lisuke. Hän osti uhkean asuntoauton miehensä kanssa tulevia ruskaretkiä ja saaristoreissuja varten. Hän esitteli pastellivärit ja kolme maalausopasta. Valokuvauksen hän opetteli parina viimeisenä työvuotenaan. Ilmaisjakelulehti otsikoi jutun hänen ajatuksistaan : ”Erityisopettajan viimeinen kevät”. Hän piti otsikko hyytävänä – ei hän ajatellut vielä mennä kuolemaan. Kun toivottelin mukavia eläkepäiviä, hän sanoi: - Minä olen nyt niinku kesälomalla, katotaan sitten syksyllä kun ei tartte tulla töihin, laitan sitten pipan päähän ja menen Tammelan torin laidalle katselemaan puistonpenkille, kun ihmiset menevät töihin.

          Anopin hautajaiset tulivat liian pian. Valkea arkku peittyi kukilla, emme olisi malttaneet poistua kappelista. Auringossa uurnapaikalle aseteltiin seppeleet, linnunlaulupuu kasvoi kummulla, anoppi olisi ruokkinut lintuja tälläisessä puistossa. Vanha mies talutettiin katsomaan uuranapuiston kumpua. Poika, jo minua päätä pitempi mustassa puvussa antoi tuen isoisälle, jonka kasvot olivat kalpeat ja kulku sujui hädintuskin. Ajatukset eivät tulleet, katsoin hautajaisia kuin filmiä: missä oli juhlien keskipiste, hän oli aina häärännyt keittiössä lohen paistajana, lihapullien pyörittäjänä, supissut juttujaan, piirtänyt kukkia, kerännyt marjoja. Vain varmuus elämänkaaren mitasta syveni.

         Väitöskirjassa tutkin elämänkaaritietoutta. Kolmekymppinen kulki portistaan keskelle ikää. En ollut tutkallut viidenkympin holviportteja. Pitikö odottaa rappeutumista? Odottamattomia tilanteita piisasi open työssä, mikään ei tullut kello kaulassa. Lapset tempaisivat tahallaan ja vanhingossa. Joskus tapahtui paljon ja työrauha rysähti pirstaleiksi. Voinko ennalta vakuuttaa itseni, ehkäistä repeämisen, saavuttaa pysyvän tyyneyden? Kolmekymppiseksi ei ollut paluuta. Askartelusalkku pitäisi minut kasassa?

           Mietin viisaan kollegan sanoja kolmannesta iästä. Murrosiässä mieli vaihteli ja finnejä kasvoi väärin paikkoihin. Murrosikäisessä pikkuinen ja iso vaihtelivat, vastustus kohdistui mustavalkoisena. Murrokseni sisälsi nuoruuden voimaa, vahvuutta, jaksoin kantaa – tosin poikani kantoi paljon suurempia laatikoita – ja  kävelisin pitkiä taipaleita. Kremppoja ei jaksanut miettiä, mutta tiesin, että en nukkuisi pussilakanan sisällä Ruotsin lautan lattialla kuten kaksikymppisenä. Piti venytellä ja liikkua, hengästyä, kuntoilla, levätä, nukkua säännöllisesti.

       Askartelusalkku toimi talismanina. Persoonan varassa etenin. Ripustauduin rutiineihin. Laitoin enkelin pöydälleni ja silitin kullattua siipeä. Enkeli seurasi tunnelmia. Pitikö muuttaa odotuksia, olinko jäänyt kiinni alkuaikojen rauhallisiin  virikkeitä kaipaaviin lapsiin, perheisiin, jossa ei juuri ollut kriisejä? Tilanteet elettäisiin vailla ennakko-odotuksia, katsottaisiin todellisuutta sellaisena kuin se oli. Rusettipäinen koulutyttö kuusikymmentäluvulta ei  pysynyt ajan hermolla? Vastustinko koululaitoksen kehitystä, uutukaisia opetuksen suunnitelmia, tietokonepelejä, viihdetulvaa kodeissa, viestinnän paljoutta jollain hämärällä tasolla? Olin kaivannut vaihtoehtoja pedagogiikkaan ja kannattanut muutosta.  Hyödynsin tietokoneita, pidin viihteestä rentoutumiskeinona. Miksi oli niin vaikea elää juuri näiden oppilaiden mukana tätä hetkeä? En voinut myöntää, että muutos vaati paljon työstämistä.

         Terveydenhoitaja kuuli puheessani uupumismutinaa ja ymmärsi. Hän sanoi: -Ei tarvitse jaksaa, sä voit olla pois töistä.

- Ei,  täytyy hoitaa aloitetut projektit, siellä on ryhmätyöhankkeita, en voi olla pois töistä. Niitä on vaikea selittää sijaiselle.

Hoitaja halasi. Liikutuin. Levossa sain koottua monien töitteni palasia kasaan ja nautin rauhasta.

        Opettelin nauttimaan hivenaineet ja vitamiinit. Terveys tarjosi tien nuorekkuuteen. Ylioppilaana halusin ravintoterapeutiksi. Rautaa. Kalkkia luustolle. Hiuksille hoitava öljykylpy. Olisin oiva ostaja sopivan markkinoijan hyppysissä. Aloe Vera, nimi soi kauniisti, vei hiekkaiselle rannalle, ikiaurinkoon kaktuksen varjoon. Mustikkainen juoma terästää muistia. Aivot vaativat kalaöljyä.

       Kuulostelemalla taipumuksia löytäisin uuden alan. Taideretki  italialaisenn kaupunkiin kutkutti, sillä jo ovenkolkuttimet ja kulkukissat saivat veren hypähtämään.  Hengitin Botticellin Kevään edessä ja näin uusia kohtia maalauksessa. Primavera. Botticellin Venuksen syntymä palvoi nuoruuden kaunettua, värien harnoniaa. Vihertävälle merelle löytyi vastaväri punertavasta viitasta jota neito tarjosi Venuksen alastomuuden verhoksi. Kuvitelmissani merestä nousikin pisaroita valuva lihaksikas mies ja vaelsi vaaleaa rantaa, hiekka tarttui hänen kosteaan ihoonsa, Bocaccion Decameronen hengessä miehen katse lupasi lihallisia iloja. Fantasioiden maailma piti realistista maailmaani kasassa.

         Sypressit maatalon seinustalla, horisontissa linnan torni, oliivilehto, ruusupensas, auringonkukkapelto kertoivat Toscanan kesästä, auringosta. Palazzo. Keskiaikaisia rakennuksia toisensa perään, gallerioita, turistijonoja, kallista ruokaa, katumaalareiden armeija, herlekiinitaiteilija rappusilla yllätti katsojat heräämällä patsaasta eläväksi. Vieras maa, outo kieli, kartan kulkeminen tutuksi, sanojen maisteleminen. Ikuinen virta tulvi joskus yli äyräiden, turistioppaan kieli muuttui todeksi hetkittäin. Unissa elinvoima kuohui, olin kuljeskellut kaupungissa kaksikymmentä vuotta aiemmin. Kotoisista maisemista poistuminen virkisti sielua ja  poisti toivottomuuden.

        Hengen voima ei kadonnut. Kyllästyminen oli tuttu tunne, olin tehnyt samat liikkeet, painottanut sopimuksia ja sääntöjä lapsille. Niin olisi aina oleva. Kasvatus ei ollut kertakäyttötuote, vaan toistoa, annosteltua oppimista, kertautuvaa sykliä. Oli kasvettava ammattilaiseksi, joka hallitsee mielensä ja kielensä. Kärsivällisyys kasvaisi, puhalsin pitkään. Laske kymmeneen sanoi nuorempi kollega. Rauhan enkeli saisi istua pitkään pöydälläni.

          En suostuisi odottamaan työelämän päättymistä  vapauden porttina. Olin innolla tapaamassa syksyllä ystävääni isoäitiä, joka opetteli eläkeiän ensiaskeleita. Hän hoiti lapsenlapsia ja kehitti heistä upeita valokuvalaukauksia. Siemailimme viiniä parvekkeella kaupungin kattojen yllä vehmaiden puiden siimeksessä. Hän kuunteli puheitani työpaikalta, joita häpeilemättä pulputtin ja muistin kysyä hänen kuulumisiaan – kuunteleminen on kultaa.

        Rakentaisin kolmannen iän arsenaalin huolella, varustautuisin odottamattomaan. Ei ole pakko tehdä toisten mieliksi, vaan pitää omastaan kiinni. Yhä kompromissejä tulisi. Omat lapset kasvoivat aikuisuuteen – kuuntelivat puhetta arvoista ja realiteeteista. Kuulevat, jos haluavat. Itsekkyydellä en saisi ystäviä. 

       Ammatitaito oli jalostettava uusiksi, jaksamisen taito, toistamisen kyky. Iloitsin keskusteluyhteydestä lapseen. Puhe arkisten asioiden hoidosta avasi tutkijan minussa: Miten haluatte tehdä ? Kirjasin kommentteja, luokittelen aineistoa ja raportoin lopputuloksen, josta muotoutui uusi käytäntö. Idealistiaikakaudella kannatin vaihtoehtoja, jospa on etsittävä tilanteeseen sopivia malleja testattavaksi. Pulina padottiin hiljaisiksi hetkiksi ja ääntä salliviksi toimintatuokioiksi.  Kuulosuojaimilla saavutti lukurauhan luokan hälinässä. Kokeileva hapuilu oli yhä metodini, vaikka oppi-isien nimet pölytyivät.

         Romaanikäsikirjoituksessa sain muuttaa opettajan ammattia nukentekijäksi. Etsin tietoa commedia dell artesta, naamioista, naamiaisista, nukketeatterista, nukentekemistestä. Romaanihenkilöni vaihtoi ammattia surematta eläkkeen maksajaa, kävi yrittäjäkurssin ja hankki työhuoneen Pyynikiltä. Työhuone sai minut jo sanana värähtämään, rauhallinen paja pursui askartelusalkkuja. Luovuin nuorena taiteilijahaaveista, kun ystävätär kysyi, halusinko olla keskinkertainen taiteilija. En silloin tiennyt, että minusta tulisi keskiverto opettaja. Ainoa mittari, jolla opettajan hyvyyttä mitataan, on se, miten hän kohtelee muita. Keskinkertaisena taiteilijana en ole maalannut tauluakaan, joten en tiedä mikä on taituruuden mitta kuvataiteessa. Harrastajana saan piirrellä.

        Jatkoin opettajana uraa vaihtamatta. Työnohjaaja pyysi pohtimaan, mitä eläkkeellä oleva minä viestisi.

- Ehtii täällä valmiissa maailmassa. Läheisistä olen kiinnostunut. Taidekurssille menossa oppimaan. Hautoja on tullut lisää. Älä niitä sure liikaa. Elä hetkessä. Nauti pienten ihmisten silmistä, elinvoimasta, saat heiltä intoa astua tulevaan. Alan tajuta merkityksiä, yhteyksiä. Historiaa, suvun vaiheita, menneisyyden asumuksia, niitä ei voi kyllin tutkia. Joku haluaa kuulla uran varrella koottua hiljaista tietoa, sanoin kuuskymppisenä minulle epätietoiselle.